Propelian blogi


Sanat kuin kuvia

Työnohjaajan työ on paljolti kuuntelua. Viime aikoina on tuntunut, että mitä keskittyneemmin asiakasta kuuntelee, sitä viisaammalta kaikki puhuttu alkaa kuulostamaan. Kysymys on varmasti myös harjaantumisesta oman mielen äänien hiljentämisessä, jolloin asiakkaan puheen vivahteista saa helpommin kiinni.

Viime aikoina olen kuullut työtä kuvailtavan monilla mielikuvilla. Raskaan talven jälkeen asiakas koki “puhdin” vähitellen palautuvan ja kuvaili tähän liittyvää pientä huomiotaan: ”Tuntuu vaan kuin portaatkin olisi nyt hauskempi nousta”. Yt-kurimukseen valmistautuvan työyhteisön kokemuksen sanoitus oli: ”Tää on kuin torsoa amputoitaisiin.” Niin tylyä, kuin isku palleaan. Vaikuttamisen keinojen puutetta kokeva porukka kuvaili: ”Ollaan lammaslauma katsomassa kun mylly vaan jauhaa.” Lauseesta voisi maalata taulun. Kaikkiaan tuntuu, että tämän talvikauden aikana puheissa maalattiin enemmän synkemmän värisillä kielikuvilla, mutta kevään tulo on palauttanut sanapalettiin vaaleita sävyjä. Katse on nyt enemmän suunnattuna samaan suuntaan, eteenpäin.

Itsekin olen leikkinyt sanoilla ja väreillä, ettei menisi työ liian asialliseksi ja vakavasävyiseksi. Olen käsityöstänyt uuden materiaalin nimeltä Sanapalasia – yhdyssanaleikkejä ryhmien kanssa työskentelyyn. Materiaalin avulla voi keksiä iloa ja keveyttä tuovia ryhmätyöskentelyjä, joissa kuitenkin on jujua, oman olomuodon tarkastelua ja sanoittamista. Kotisivujen etusivulta löydät lisää tietoa tästä.

Thursday
09
April 2015

Kynnysten yli ja eteenpäin

Elokuu pyöräytti työsyksyn käyntiin. Taas jaksaa yrittää, kun heinäkuun helteessä on levätty. Uudistin keväällä  työyhteisömateriaalejani, jotka ovat siis välineitä työyhteisön keskustelujen käynnistämiseen esim. työnohjauksissa, työyhteisöiltapäivissä tai Verme-ryhmissä. Materiaalien suunnittelu ja toteutus on kiinnostavaa ja monimuotoista työtä, josta voisin joskus kirjoittaa enemmänkin. Kantapään kautta vastaanotetuista kokemuksista.

Uuden työkauden alussa on myös otollinen hetki tarkastella työn sisältämiä vuorovaikutustilanteita ja miettiä, millä keinoilla keskustelujen ilmapiiriä voisi auttaa muotoutumaan osallistumiseen kannustavaksi.

Omia vinkkejäni osallistumisen helpottamiseen:
1. Kynnys osallistumiseen, varsinkin ensimmäiseen kommenttiin, kannattaa rakentaa matalaksi. Kun hiljaisemmatkin käyttävät puheenvuoroja, voivat aktiivisemmat vähentää vastuunottoa viestinnästä.
2. Pyri lähestymään tilanteita kysyvällä asenteella. Hyvä kysymys “härnää” myönteisellä tavalla ajatuksia esille.
3. Kokeile kuunnella eläytyen toisen tilanteeseen. Voit ymmärtää hänen näkemyksiään, vaikka oletkin eri mieltä.
4. Kun vuorovaikutustapa on arvostava ja myönteinen, toiset vaistoavat sen ja vastaavat samaan tapaan.
5. Korjaviin toimiin suuntaaminen luo toiveikkuutta. Menneissä ristiriidoissa ei kannata velloa liian pitkään.
Työyhteisön vuorovaikutuksen kehittämisestä on kirjoittanut mm. Pekka Järvinen.

Tervetuloa sisään myös uuteen työtilaani Jyväskylän Tapionkadulle. Teen täysillä työtä sen eteen, että kynnys pysyisi matalana ja olisi jotain tarjottavaa.

Monday
18
August 2014

Ajatusten ensi-illoista

Eräässä viime viikon työnohjauksessa onnistuttiin löytämään yksi oivalluksen äärelle johtavista poluista. Kuljimme keskustellen vuoroa vaihtavien havaintojen tahtiin, ja sitten huomasimme saaneemme kiinni jostain, mille ei ole ennestään tuttua sanomisen tapaa. Ajatuksen juuri oli pitkästi kerrottuna seuraavanlainen: kun on myönteisen ylpeä omasta asiantuntijuudestaan, ja huomaa toisen (esim. esimiehen) tietävän sen ja luottavan siihen, saattaa alkaa kuulla ja ottaa kyselemättä vastaan tehtävänantoja rivien välistä tai puolesta sanasta. Oma osaaminen (ja taitojen näyttämisen halullakin on tässä kenties osuutensa) on myös voinut kehittyä niin, että kokee vaistolla tietämistä siitä, mitä jonkun tehtävän hoitaminen tarkoittaa. Visio sen tekemiseen rakenteesta, järjestyksestä tai toteutuksen systeemistä piirtyy mieleen nopeasti, aiemman kokemuksen pohjalta.

Kovin monisanainen kuvaus. Pitää ryhtyä haarukoimaan asiaa tarkemmin. Käsitteellistäminen on tarpeen, jos ajattelee, että sama ilmiö on olemassa yleisemminkin. Olisiko metaforista apua? Yhdyssanaleikistä nyt ainakin: Huomasiko asiakas olevansa taitava taka-ajatustenlukija? Hänet oli huomattu muita lahjakkaammaksi ilmiselvännäkijäksi, jonka seurauksena hänestä oli kehittymässä kokopäivätyömyyrä?

Keskustelimme myös siitä, miltä oivaltaminen tuntuu, sehän oli meille molemmille ainutlaatuinen hetki. Tällaisina hetkinä on hyvin kiitollinen mahdollisuudesta tehdä tällaista työtä. Dialogi mahdollistaa sen, että joku aiemmin aineettomassa olomuodossa majaansa pitäneistä ajatuksenaluista saadaan kiinni, kiteytetympään muotoon, ja päästään tutkimaan, mitä se onkaan ja mitä siitä seuraakaan.

Metaforia lopputyöhöni tutkaillessa luin useista lähteistä lausahdusta ”saada sanoitettua vaikeasti nimettäviä ilmiöitä” tai ”saada kuvattua jotain sellaisesta, jota ei voi kokonaan ymmärtää”. Työnohjaus tavoittelee yllä kuvatun kaltaisia oivalluksen hetkiä, joissa saadaan napattua kiinni jostain ohjattavan työelämään liittyvän ilmiön ”lahkeesta tai hihasta”. Oivallus-sana kuvaa mielestäni löytämisen merkitystä henkilölle itselleen. Kun oivallukset tekevät ensi-esiintymisensä, ei tarvitse olla huolissaan siitä, ymmärretäänkö niiden olemus kokonaan tai täydellisesti. Riittää, kun jotain tulee sanoitettua ja ajatusten alkumetrit tulevat viitoitettua. Ajan kanssa ymmärrys tulee kyllä syvenemään.

Aivo- ja neurotutkimuksella on tähän paljon sanottavaa. Hyvä kirja maallikolle aiheesta oli Lauri Järvilehdon Tee itsestäsi Mestariajattelija. On kiinnostavaa miettiä, miten ymmärtämisen polku ensi kertaa syntyy – ohuesti viidakkoon asteltu reitti – ja miten harjoittamalla reitti (hermoketju) tallautuu, jolloin taidot ja ymmärrys vahvistuu. Ja miten aivomme käyttävät apuna (tai rakentavat esteitä oppimiselle) muistiimme tallentuneita kokemuksia, jotka analogioina aktivoituvat elämämme tilanteissa tiedostamattamme.

Monday
17
March 2014

Seuraavana Toijala

Otsikko liittyy kirjoittamiseen. Ostin aikoinani lipun työnohjauksen jatko-opintoihin Metanoia Instituutin junaan, ja viimeisen puolivuotisen olen matkannut lopputyön vuoristoissa ja tunneleissa. Välillä olen puksuttanut matkaa metaforateorioiden tahtiin, välillä ottanut tanssiotteita metaforan tehtävistä kielessä, erityisesti työnohjauspuheessa: Miten metaforan avulla voi tutkia merkityksiä? Synnyttää ammatillisia oivalluksia? Lopputyötä kirjoittaessa olen myös herkistynyt kuuntelemaan puheen metaforisia ilmauksia ja niiden runsaus on yllättänyt minut. Lämmin kiitos kiinnostavasti puhuville, avuliaille asiakkailleni myönteisestä suhtautumisesta kirjoitusurakkaani. Heiltä olen oppinut, että työ voi olla munankuorilla kävelyä, että uusien tehtävien edessä voi kokea vauvan päälaen pehmeyttä ja että asiakaan kanssa saa tanssia soidintanssia.

Tänään klo 12.15 tallensin tiedostoni toistaiseksi viimeistä kertaa. Mikään ajatuskulku ei kai koskaan tule perille, välipysäkeille vain. Joten on osattava hypätä kyydistä ja nauttia maisemasta. Kunnes seuraava juna taas kutsuu.

Lopputyöni (Käsitteiden kättelyjä sanomisen silloilla – Metaforat työnohjauspuheessa) on luettavissa kotisivuiltani Kirjoituksia –välilehdeltä.

Monday
10
February 2014

Päivän kysymys: Miltä työ näyttää?

Työnohjaajan silmä alkaa nähdä työtä kaikkialla. Jos vaikka katsoo hienoa valokuvaa, niin näkee siinä päivän työn. Tai parhaimmillaan se voi olla vuosien työn tulos, koska kuvan ilmaisuvoiman taakse kätkeytyy paljon harjoitusta, kokeiluja ja tietoa. Samoin jos näkee kauniisti tehdyn korun tai hyvin käyttäytyvän nuoren, niin voi ajatella katsovansa jonkun tekemän työn jälkeä. Puutteet ja epäkohdat taas ovat näkyviä osoituksia tekemättömästä työstä, kuten esimerkiksi huonosti hiekoitettu jäinen tie.

Työnohjaajana ihmisen työarjen kuunteleminen johtaa usein eläytymisen kokemukseen: millaisia työn tilanteita siinä ammatissa tulee vastaan, milloin siinä innostuu, milloin rutinoituu tai puutuu. On paljon ammatteja, jotka ovat yleisesti tuttuja ja tunnettuja, kuten opettajien tai hoitajien ammatit. Niissä toimivien kirous voikin olla juuri se, että kaikki tuntuvat tietävän, miten se kannattaa tehdä. Entä sitten harvinaisemmat ja tuntemattomammat ammatit, sellaiset kuin ilmeteknikot tai graafiset fasilitoijat? Kunnioitetaanko tuntematonta työtä enemmän kuin tuttua vai onko näillä ammateilla ”tyhjäntekemisen” kaiku?

Työ voi näyttää värikkäältä, estettiseltä, sekavalta tai suurelta, mutta millaista on näkymätön työ?

Friday
19
April 2013

Päivän kysymys: Voiko sauvakävelyssä hyödyntää tasatyöntöä?

Alkuun ohje uusille blogin kirjoittajille: Tekstin suunnittelu aloitetaan lähtemällä hiihtämään. Sieltä löytyy ajatuksia. Tänään, matkalla ladulle, vastaan tuli sauvakävelevä mies TASATYÖNTÖÄ. Ihan uusi tekniikka minun silmääni. Ei kovin virtaava liike, mutta perinteikäs. Jo Helena Takalo aikoinaan….

Olen viime aikoina luokenut ajatuksia pölyttäviä kirjoja luovuudesta, mm. Tuulenmäen lupa toimia eri tavalla, Järvilehdon upeaa työtä ja Rehnin Vaaralliset ideat. Kirjat kannustavat kokeilemaan eri aloilta peräisin olevia ideoiden hyödyntämistä omassa työssä (tai elämässä ihan muutenkin.) Kokeilemisen merkittävänä tuloksena voi pitää onnistumisten ohella myös sitä, että tietää, mikä ei toimi. Minä esimerkiksi tiedän viimekesäisten kokeilujen perusteella, missä kohtaa mökkirantaa ei löydy rapuja ja että fileerausveitsi ei ole kätevä viinilaatikon hanan esiin kaivamiseen.

Kannustan siis ihmisiä tekemään uusilla tavoilla ja katselen usein ihastuneena tuotoksia, joiden syntyyn liittyy jotain innovatiivista. Keksiminen ja kokeilu sisältää myös riskinottoa ja niitä tehdessä on oltava valmis hiomaan tekemisen jälkiä yhä laadukkaammiksi, kestävämmiksi tai tarkoituksenmukaisiksi. Ideoiden lopullisen toimivuuden arvioinnissa kannattaa hyödyntää useamman ihmisen näkökulmia. Ihastuin Galleria Beckerissä Johanna Juvosen kasvokuviin, joissa tekniikkana oli “espressokahvi”, ja harkitsin jopa yhteydenottoa taiteilijaan tilaustyön merkeissä. Kokenut kouluttajakollega, itsekin taitava akvarellisti Risto Puutio palautti minut arjen kahvipöytään kysymällä, mahtaako mokkamaali kestää valon vaikutusta haalistumatta? Hyvä huomio.

Järvilehto esittelee kirjassaan hauskan työkalun tilanteisiin, joissa pitää tarttua rimakauhua aiheuttaviin tehtäviin, esimerkiksi myyntipuheluiden soittamiseen.  Idean nimi on Power Hour (ja sen alkuperäiskeksijä on Patrick Degerman) ja se lupaa käyttäjälleen viikottaisen tunnin, jonka aikana on lupa kokeilla tehdä mitä vain ja epäonnistuminen on luvallista. Järvilehdon mukaan ihmeellisiä asioita tapahtuu, kun käyttää viikottain tunnin siihen, että tekee asioita, jotka pelottavat eniten sillä ajatuksen voimalla, että epäonnistuminen ei haittaa vaan suorastaan kuuluu asiaan.

Testauskelpoinen idea ainakin meille yrittäjille.

Wednesday
20
February 2013

Päivän kysymys: Mistä työn miellyttävyys syntyy?

Jaksamme paremmin jokapäiväistä työtämme, jos koemme työssä innostumisen ja osaamisen tunteita. Perustehtäviin kuuluu erilaisia töitä, myös rasittavia ja työläitä. Tulee mieleen pohtia, lisääntyykö työn miellyttävyyden kokemus siitä, että kiinnostavia töitä on paljon vai siitä, että epämiellyttäviä tehtäviä on vähän. Selvää kuitenkin on se, että oma kokemuksemme on tässä subjektiivisessa kysymyksessä merkityksellisessä asemassa ja että työn vaihtelevuus saa valot ja varjot paremmin näkyviin.

Sanotaan, että se mistä puhutaan paljon, lisääntyy. Työnohjaajana etsin usein sopivaa tasapainoa ongelmakeskeisen ja ratkaisukeskeisen puhumisen välille, samoin käytännöllisen ja teoreettisen lähestymistavan välille. Mustavalkoisuus ei oikein sovi yhteen dialogisen työskentelytavan kanssa, vaan ryhmien keskusteluissa haetaan monipuolista näkökulmien tuuletusta ja erilaisten ajattelutapojen ristiinpölytystä. Työnohjauksen ”hedelmät” ovat syvemmällä kuin miellyttävyyden tunteessa.

Wednesday
23
January 2013

Päivän kysymys: Miten reagoimme työelämän äänimerkkeihin?

Jos kuulen liikenteessä jonkun toisen autoilijan äänimerkin, tarkistan automaattisesti, olenko merkin kohde: olenko jäänyt vihreisiin valoihin haaveilemaan, unohdinko vilkun tai olenko ehkä väärällä kaistalla? Ensireaktiooni liittyy myös tunteita: häpeää (”anteeksi”) ja kiukkua (”MÄ mitään oo tössiny!!”). Vasta toisessa aallossa järki ehtii mukaan ja tarkistan, mitä liikenteessä todella on tapahtunut. Ja muistan, että merkkiääni ei tarkoita välttämättä närkästynyttä keskisormea, vaan se voi olla autoilijan ainoa viestintätapa varovasti herättää edellä ajavaa.

Mitä ovat työelämän äänimerkit? Miten niitä tulkitsemme? Käynnistyvätkö yllä olevan tapaiset automaattireaktiot (”Minuako se tarkoittaa, ai minun syynikö taas?”) aina kun kollega esittää valittavan kommentin tai esimies karjaisee voimasanan? Mitä vaihtoehtoja meillä on ymmärtää toistemme huomio-merkkejä ja miten toimimme ymmärryksemme pohjalta? Kaikkien merkkien tulkitseminen henkilökohtaistamisen kautta on varma tapa lisätä vuorovaikutuksen ristiriitoja ja kitkaa. On parempi katsoa ympärille ja tutkia, mitä ilmiöitä työelämän liikenneruuhkassa on tapahtumassa.

Thursday
13
December 2012

Päivän kysymys: Mitä voi oppia autonavaimelta?

Autonavaimeni on ollut rikki jo puoli vuotta. Kuori on ollut murtunut ja paksusti teipattu, starttaaminen on pitänyt suorittaa suurella varovaisuudella, ettei avain väänny palasiksi. Auton lukitseminen on suoritettu käsikopelolla – tästäkö napista se lukittuu?

Miksen ole korjannut avainta? Minulla on ollut luulo, että avaimen saa uusittua vain merkkiliikkeessä, kalliisti maksamalla ja mukana pitää olla kaikenlaisia hankalia koodeja ja papereita. Olen sitkutellut. Kunnes eilen kävi ilmi, että avaimen korjaaminen vei 10 min ja maksoi 40 € suutarinliikkeessä!

Mitä muita tällaisia virheellisiä, itsestään selvinä pitämiäni asioita on olemassa? Miten niistä saa selkoa, miten ne huomaa? Miten voin auttaa ohjaamiani työyhteisöjä tutkimaan uskomuksiaan niin, että piintyneet toimintatavat saavat tuuletusta. Voisiko tätä oivallusta soveltaa myös ihmissuhteisiin? Olemmeko lukinneet oletuksia läheistemme tai työkaveriemme ajatuksista sen sijaan, että otamme asioita puheeksi?

Wednesday
14
November 2012

Miten se mistä olen tulossa, vaikuttaa siihen mihin aion olla menossa?

Suunnistusmetafora pisti miettimään, millaisten karttojen avulla tässä mennään eteenpäin arkielämän eri kerroksissa. Käytössä on yhtäaikaa ja päällekkäin esimerkiksi vanhemmuuden, työuran ja oman hyvinvoinnin karttoja. Kiire ja toiminnallisuus saattaa luoda tunteen, että pidämme käsissämme pakanamaan karttoja. Hidastamalla, työelämässä esim. työnohjauksen avulla, tavoitamme tutkimisen tilan, jossa maamerkkejä alkaa piirtyä näkyviin. Mikä polku meidät tähän toi ja mitä vaihtoehtoisia reittejä edessä on?

Välillä mennään etukenossa uudelle rastille, välillä tutkitaan takakenossa karttaa ja punnitaan reitinvalintaa.

Tuesday
30
October 2012